Lehdistö kiinnostuu

Lapsenlapsemme lukevat romaaneja ja kauhukertomuksia ja jännitysnäytelmiä Tattarinsuon mysteriosta ja ajattelevat kateellisina meistä, että kyllä se isoisä-ukkeli ja isoäiti-akkeli olivat onnellisia, kun saivat itse ihan elävinä elää Tattarinsuon aikaa. (Helsingin Sanomat 4.5.1932)

Lehdistö tarttui äärimmäisen hanakasti ruumislöytöihin, ja alkoi pyöritellä ja spekuloida tekijöillä jo alkuvaiheesta. Olivatko syylliset herrasmieskoplan jäseniä, vapaamuurareita, salatieteilijöitä, romaneita vai sarjamurhaajia? Heti alusta alkaen sanomalehdet selittivät eri tavoin Tattarisuon juttua. Yksittäisen käsilöydön aikana elokuussa vuonna 1930 asiaa käsiteltiin vielä normaalina onnettomuus- tai rikosuutisena. Kun ruumiinosia alkoi löytyä enemmän, alkoivat toimittajat suhtautua tapaukseen uudella tavalla: tämähän on vuosisadan juttu!

Suomen Sosialidemokraatti -lehden suosima syyllinen olivat romanit, vaikka viranomaiset sulkivat vähemmistön jo alussa epäiltyjen ulkopuolelle. Koko suo oli nimetty kyseisen vähemmistön mukaan (tattar->tattari=romani), sillä he olivat viihtyneet siellä 1700- ja 1800-luvuilla. Uskottiin, että jos romaanit upottavat veteen vainajasta nyljettyjä ruumiinosia, kalma ei tule kummittelemaan. ”Tattarit” olivat hyvä kohde epäilyille, sillä heidät tunnettiin huijareina ja ennustajina. Vaikka mustalais-teoriaan ei monikaan lehti uskonut, sitä väläyteltiin tasaisin väliajoin. Myöhemmin Sosialidemokraatti itse syytti oikeiston retostelevan liikaa aiheella, vaikka koko huhu oli lehden itsensä aloittama.  

Väitettiin että Tattarisuon tapaus oli suoraa seurausta romanien sairaista uskomuksista. Kirjailija Aarne Haapakoski innostui teoriasta niin, että kirjoitti vauhdilla ajankohtaista Tattarisuota käsittelevän esikoisteoksensa Mustalais-suon arvoitus. 

Rikos oli niin kammottava, että lehdistö ei halunnut uskoa sitä ”meidän” tekemäksi. Se halusi etsiä syyllisen muualta viimeistään silloin, kun ulkomaalaiset lehdet alkoivat käsitellä tapausta. Suomi oli nuori valtio, ja pelättiin, että maamme saisi tapauksesta negatiivista julkisuutta.

Sosiaaliantropologi Mary Douglasin mukaan yhteisö ottaa ohjat omiin käsiinsä, jos sitä koettelee jokin käsittämätön tai yliluonnollinen onnettomuus. Syytöksiä voivat tällöin esittää kaikki yhteisön jäsenet tasapuolisesti. 

Tattarisuon ruumiinosat ja lähistöllä Sörnäisissä sijaitseva pikkuruinen lihapuoti yhdistyivät tapauksella revittelevän äärioikeistolaisen Ajan Sana –lehden toimittajan päässä. Pian lehden otsikko kirkui ”Johtavatko jäljet sylttytehtaalle?” 

Artikkelissa väitettiin, että ”sylttytehtaan” työntekijät olivat kaivaneet ruumiita ylös käyttääkseen kalmojen ruhoja makkaroissaan. Myöhemmin Ajan Sana yritti perua kirjoituksensa, mutta se oli auttamatta liian myöhäistä: sanonta jäi elämään ja lihapuoti sai kyseenalaisen maineen. Suomen Sosialidemokraatti piti huolen että äärioikeisto ja Ajan Sana yhdistettiin jatkuvasti sylttytehdas-kohun paisutteluun ja valehteluun.

Työläisten lisäksi myös eliitti sai osansa syyttelystä, ja näin mukaan tuli aimo annos politiikkaa. Vapaamuurarien korkea-arvoiset jäsenet silpoivat ruumiita, väitti suojeluskunta-aktiivi Paavo Susitaival. Hänen mukaansa maaherra Bruno Jalander ja sisäministeri Ernst von Born olivat haluttomia tutkimaan tapausta, koska he kuuluivat Vapaamuurareihin ja olivat sitä kautta mukana tapauksessa. 

Susitaipaleen motivaationa oli todennäköisesti leimata Lapuan Liikkeen tunnetuimmat vastustajat moraalittomiksi ruumiinsilpojiksi. Kun kävi ilmi että vapaamuurareilla ei ollut tapauksessa osaa eikä arpaa, Susitaivalta alettiin haukkua ”Hukkareissuksi”. Suomen Sosialidemokraatti otti kaiken irti poliittisen vastustajansa perättömästä syytöksestä, vaikka sekin herätteli uinuvaa luokkataistelua kirjoittamalla herrojen salaseurasta. 

Oli vain ajan kysymys milloin alettaisiin epäillä erästä itsestään selvää vaihtoehtoa. 

Syyllisyyden valokeilan osuessa Harjun ruumishuoneen vahtimestari Johan Saarenheimoon alkoi ennennäkemätön ajojahti. Hänet oli kuulemma nähty usein norkoilemassa edellä mainitun lihapuodin kulmilla ja ruumishuoneella. Helsingin Sanomat uutisoi että Saarenheimon kotietsinnöissä löytyi Musta Raamattu, okkultistista kirjallisuutta ja valokuvia ihmisraadoista. Kaiken lisäksi hän oli Ruusu-Ristin jäsen ja entinen punavanki, joka oli tuomittu valtionpetoksesta. 

Lehdet julkaisivat jopa täysin perättömiä väitteitä Saarenheimosta, sillä se oli suosittu aihe lukijoiden keskuudessa ja kilpailu lukijoista oli kovaa. Raflaavat otsikot taas lisäsivät entisestään lukijoiden mielenkiintoa. Lopulta kierrettä oli mahdotonta pysäyttää. Varmuuden vuoksi poliisi höykytti myös toista Ruusu-Ristiläistä, jo valmiiksi sellissä viruvaa Pekka Ervastia.

Lehtijuttu tuhosi Saarenheimon elämän. Vaikka hänet todettiin syyttömäksi, hänen maineensa oli tahrittu. Saarenheimon perhe muutti vihaa ja epäluuloa pakoon Isoonkyröön, mutta häpeä ja ahdistus ei laantunut sielläkään: Saarenheimon poika teki itsemurhan ja vaimo vietiin Lapinlahden mielisairaalaan. Äärioikeistolaisen S. J. Pentin aloittaessa Uuden Suomen päätoimittajana vuonna 1932 hän syytti heti ensitöikseen pääkirjoituksessaan porvarillista Helsingin Sanomia Saarenheimon riepottelusta. 

Saarenheimon jälkeen poliisin huomion kiinnitti epäilyttävä Vilho ”Noita” Kallio, tunnettu kalliolainen parantaja ja sunnuntaishamaani, josta puhuttiin myös ”Kuoleman ajomiehenä”. Hänet pidätettiin syksyllä vuonna 1931 yleisövihjeen vuoksi.

Lehtien valtavaksi pettymykseksi syyllisiksi ei paljastunutkaan mystisiä salaseuralaisia tai vapaamuurareita.

Etenkin Helsingin Sanomat ja Uusi Suomi eivät halunneet niellä sitä tosiasiaa, että Suomessa vallitsi vieläkin muinaista ja maalaista taikauskoa. Valkoisessa Suomessa ei pitänyt olla enää tilaa moiselle humpuukille. Syyllisiä kohtaan myötätuntoa koki luokkaveli ja työläislehti Suomen Sosialidemokraatti. 

Luotettavaa tietoa ei ollut saatavilla, koska poliisin tutkimuksissa kesti poikkeuksellisen pitkään. Spekulaatiot ja huhut heijastivat ympäröivää yhteiskuntaa ja politiikkaa, ja lehdet täyttivät vastauksia janoavien lukijoiden mielet harhaisilla ja perättömillä huhuilla ja väitteillä. Syyttömistä levitettiin suoranaisia valeuutisia, kunhan niiden avulla saatiin mustamaalattua poliittista vastustajaa. Fake news, maalitus ja ääripäiden keskustelu olivat jo 30-luvulla tuttua kauraa.

Tästä huolimatta lehdistöllä oli tärkeä rooli jutun ratkaisemisessa, sillä poliisin tutkimus oli jumissa keväällä 1932. Lehtien lukijoiden näköhavainnot ja mielipidepalstojen spekulaatiot ennen murha.infoa ja sosiaalista mediaa tarjosivat poliisille arvokasta apua. Koska tapauksen ainoat uhrit olivat jo aikoja sitten kuolleet nimettömät köyhät linjahaudoissa, koko Suomi koki mysteerin ratkaisemisen tärkeäksi.  

Kesällä 1932 Kallio pidätettiin uudestaan. Mysteerin selvitessä kävi ilmi, että Tattarisuon tapauksen takana oli Kallion johtama pieni noitapiiri...